| Bragalonen hyvä lukija |
Näin unta että katselin Bragalonen aallonmurtajan kärjeltä kohden kaupungin muuria ja vesi kimmelsi niin, että silmiin sattui. Sitten heräsin ja pienen hetken luulin untani todellisuudeksi, josta nukahdin tähän outoon värittömään pimeyteen. Hamusin kellon käteeni ja tarkistin ajan, mutta tiesin, sen olevan 7:15, niin kuin joka aamu, kun sain kellon käteeni. Maailma kuulosti erilaiselta. Nousin, kävelin ne kahdeksan askelta, jotka olin kävellyt joka aamu ne 17 vuotta, jotka olin herännyt yksin, nousin neljä askelta portaita ja avasin parvekkeen oven ja kylmä lattialaatta puraisi jalkaani, mutta otin ne ne normaalit kahdeksan askelta kylmästä huolimatta ja otin kiinni lumisesta parvekkeen kaiteesta. Lunta. Kuinka kauan siitä oli, kun olin viimeksi pidellyt lunta kädessäni? Ennen sotaa, kauan sitten, hirvittävän kauan sitten. Lumi sai minut poikkeamaan hetkeksi rutiineista, ja puristin jo katoamassa olevasta lumesta pienen pallon käteeni, nuuhkaisin sitä, ja heitin pois. Tunsin tuulen poskellani, se oli kääntynyt meren puoleiseksi ja puhalsi nyt etelä-lounaasta. Suolainen tuuli piti sisällään hieman kaupungin tuoksua, savua, kun heränneen kaupungin aamiaisia valmistettiin, ja hivenen pakokaasua, kun ensimmäiset kuormat maaseudun hedelmiä tuli kaupunkiin. Vaikka tuulessa viilensi, auringon lämpö kertoi pilvettömän taivaan lupaavan kaunista päivää ja tämä lumi katoaisi, samalla tavalla kuin olivat kadonneet ne 60 vuotta, jolloin olin nuorukaisena puristanut lumesta pallon ja heittänyt sillä sitä pulleaa kaveria, mikä hänen nimensä oli, Cavezzi, Milanon Piazza Castellolla. Aloitin aamuvoimisteluni, niin kuin aina, ja vedin sen saman sarjan, kuin joka ainut aamu ja sitten menin takaisin sisään ja kävelin kylpyhuoneeseen, portaitten päästä 12 askelta ja sitten taas oikealle. Kylpyhuoneesta palatessa kävelin takaisin vuoteen luokse, riisuin aamutakkini vuoteen päähän, ja otin tuolilta alushousut, pehmeää ja mukavaa puuvillaa, hihattoman aluspaidan, jonka tuorepehmeys tuntui kovin mukavalta. Istuin sängynlaidalle laittamaan sukkia jalkaani, tunsin sormissani että päkiän kohta oli kulunut jo melko ohueksi ja vaikka tiesin, etteivät ne olleet enää mitenkään muodikkaat, laitoin polven alle sukkanauhan ja kiinnitin sukan suun siihen. Pitkän elämän harvoja iloja on, ettei tarvitse niin kovin paljon kiinnittää huomioita siihen, mitä muut ajattelivat. Oikeastaan minun ei tarvinnut välittää enää kenenkään muun mielipiteestä, kuin omastani. Paita tuntui käteeni sileältä ja viileältä. Kotiapulaiseni silitti paitani iltaisin, ja laittoi kaulusluut valmiiksi ja se oli odottamassa minua joka aamu. Annoin käsieni liukua korkealaatuista puuvillaa pitkin, kolmannen napin ja napinläven kohdalle, ennen kuin aloin napittamaan. Yksinkertaiset kalvosimet eivät tarvitse kalvosinnappeja, vaan saatoin sulkea ne tavalliset napit. Housut olivat uusimpia housujani, muutaman vuoden vanhat, pehmeää flanellia, mutta joiden pehmeydessä oli silti mukana vielä uuden vaatteen tuntua. Kun olin saanut housut jalkaan, tunnustelin oloani. Se oli loistava. Vielä huivikaulaan, luistavaa silkkisatiini huiviin kevyt derby-solmu ja seinällä roikkuvasta ripustimesta pikkutakki, jonka kahdesta metallinapista suljin ylimmän, oten povitaskusta lasikotelon, laitan lasit päähäni ja kun laitan kotelon takaisin povitaskuun, käsi palatessaan sipaiseen rintataskun liina teitetta, tarkistaen viimeisen yksityiskohdan, ennen kuin lähden aamiaiselle. Kävelen ovelle, yhdeksän askelta käytävää ja sitten portaat, yhdeksän askelmaa alas, käännös vasempaan ja yksitoista askelmaa alas. Portaan kaide tuntui hieman nihkeältä käteen, se johtui vahasta, mitä Anna, kotiapulaiseni, oli siihen laittanut.
|
(0 ääni)
 |
| 09.02.2010, 13:23 | |||
|
Login Form
Kysely käyttäjille
Teemaryhmä
| Ruusun maku 2 |
Margumada oli innoissaan saapuessaan Lännen Suurkuninkaan mahtavaan kaupunkiin ja ensikerran hän uskalsi kulkea selkäsuorana, sillä vaikka hän olikin pidempi lili kaikkia naisia, jotkut miehet olivat vielä häntä paljon pidempiä. Täällä ihmisten joukossa hän tunsi itsensä kauniimmaksi kuin koskaan, ja itsekseen hän hymysi monasti vanhan laulun kertosäkeelle kotipuolesta ”Tyttö vailla puolensadan, kosijoita on nyt koko maasta, ottajia olis kyllä”, sillä seuraavana keväänä hän täyttäisi 48 ja häntä pidettäisiin aikuisena naisena. Kun suurlähettiläs sitten virallisesti otettiin perheineen vastaan hovissa oli Margumada suorastaan haltioisaan. Koko pitkän matkan valtaistuinsalin keskikäytävää seisoivat vartiossa suurkuninkaan keihäsmihet, joista lyhyimmätkin olivat hänen mittaisiaan. Puolivälissä käytävää hän katsoi erästä keihäsmiehistä suoraan silmiin ja näki silmät, jotka olivat heleän siniset, kuin jäätynyt taivas, ja hiukset, joista muutama suortuva näkyi kypärän alta, olivat oudon keltaiset, kuin kultaa seassaan iltaruskoa. Menarai seisoi kunniavartiossa kun idänkääpiöiden lähettiläs esiteltiin virallisesti hovissa. Kun Todella Kunnianarvoisa Lähettiläs lähestyi valtaistuinta keinuvin askelin, yllään kullalla ja lapis lazulillla koristeltu puku ja vyöllään koristeltu hopealeka. Suurlähettilään takana kulki vanhempi nainen, jonka puku oli vähintään yhtä loistavasti koristesteltu kuin lähettilään. Mutta viimeisenä seurueessa kulki pitkä nuori nainen, jonka musta puku antoi hyvän pohjan hienoille kultavitjolle ja jonka sinisen mustissa hiuksissa kimmelsivät kultaisista neuloista sateenkaaren väreissä jalokivet. Naisen kasvot olivat kissamaisella tavalla sirot, nenä matala ja suora, huulet kapeat ja kaunismuotoiset, mutta suurimman vaikutuksen Menareihin tekivät silmät. Tytön silmät olivat mustat, täysin mustat, kuin olemattomuudesta katsova sateinen yö ja mitään sellaista Menarei ei ollut koskaan nähnyt. Hän tunsi ihonsa viilenevän ja verensä kuumenevan. Tämän naisen vuoksi hän oli tullut etelään, ihmisten pariin. |
| Read more text |
| Ruusun maku 1 |
Silloin, lopun aikojen alussa, kun vanha maailma oli käymässä jo vanhaksi ja sen unet kävivät ohuemmiksi, kaksi nuorta rakastui, niin kuin nuorilla on ollut tapana rakastua kaikkina aikoina ja vielä niitä ennenkin.
Tyttö, Margumada, oli omalla tavallaan kaunis, mutta omiensa parissa häntä ei suurena kaunottarena pidetty, sillä hänen leukansa oli liian kapea silmät kovin etäällä toisistaan ja sitä paitsi ja ennen kaikkea; tyttöhän oli aivan liian pitkä, oikea jätti, pidempi kuin kokuaan kotiseutujensa miehistä ja täsmälleen kuusi jalkaa pitkä. Tytön isä oli suurta sukua, kuninkaan sisarenpoika, eikä äidinkään omaisia pitänyt väheksyä, sillä hän oli oikea sotaherra ja paroni. Kun tytön kuusi sisarusta olivat jo naimisissa, mutta tälle nuoremmalle, jättitytölle ei löytänyt sulhasta, arveli työtön isä että tyttö voisi olla onnellisempi vierailla mailla ja pyysi enoltaan , josko hä voisi lähteä lähettilääksi Lännen Suurkuninkaan hoviin.
Poikakin oli oivallista sukua, metsäparonin seitsemäs poika, äitinsä puolelta kuninkaallista verta. Hän oli nimeltään Menarei ja oikeastaan liiankin kaunis. Varreltansa ja voimiltansa vain oli kovin vähäinen, ja vaikka hän teki kaikkensa korvatekseen puutteensa muutoin, niin ei hänestä ollut kantamaan edes isänsä kilpeä, puhumattakaan että olisi jaksanut heiluttaa tämän sotatapparaa, samalla tavoin kuin isänsä. Vaikka Menareissa oli puutteensa, oli yksi asia, jossa hän voitti kaikki naapurinsa. Pienenä, keveänän ja sirona, hän oli kotiseutujensa ainut mies, joka saattoi ratsastaa ja näin hänestä tuli kotitanhuviensa ensimmäinen ratsumies.
Vaikka elämä tuntui jotenkin sujuvan, hän ei kuitenkaan ollut onellinen, vaan tunsi epämääräistä ja surun sekaista kaipuuta jonnekin, jota ei osannut määrittää sen tarkemmin.
Kun Menarei sitten täytti 65-vuotta, hän pyysi isältään lupaa lähteä maailmalle, ja etsiä onneaan vierailta mailta. Äiti pyysi serkultansa kuninkaalta suosituskirjeen ja osti pojalleen muutaman hyvän gamarilaishevosen.
Muutaman vuoden Menarei vaelteli, ennen kuin asettui suurkuninkaan palvelukseen, ja palveli hovin turkoosinuttuisissa keihäsmiehissä.
|