| Ukkona tunkiolla |
Nyt se on sitten takana. Syystä, jonka kenties ymmärrän maaliskuussa, minä kutsun tätä paikkaa Bragaloneksi. Ensimmäisen yön nukuimme lattialla, kun ei ollut vielä muuta kuin patjat ja huovat, ja aamiaisen söimme parvekkeella yön yli pidetystä muovikassista, joka kyllä oli yhtä tyhjän kanssa. Muuttaminen on projekti, joka tapahtuu paitsi siirtämällä tavaraa, myös mentaalisena siirtymisenä. Levyjen kanssa hieman sama tilanne, vaikka niitä nyt ei niin montaa ollutkaan, niin tehtiin sitten ratkaisu, että kumpikin valitsee ensin 10 levyä, sitten valitaan vielä yhdessä 20. Parvekkeelta piti näkyä meri, mutta en kyllä tiedä missä. Tosin arvelen, että se harmaa pilkku, joka näkyy kun katselen naapurin katon ylitse, suoraan siitä kirkon ylitse, niin saattaisi olla meri. Periaatteessa tiedän sen kuitenkin olevan kävelymatkan päässä, joskin minun kävelymatkani ovat hieman toiset kuin yleensä. Etelään on yksi ikkuna mutta pohjoiseen on sitten makuuhuoneen, keittiön ja kylpyhuoneen ikkunat. Ikkunallinen kylpyhuone on kiva, joskin ensin se oli pieni ongelma, sillä en ollut tullut ajatelleeksi sitä ennakolta ja se että kylpyhuone on oikeastaan ainut huone, johon naapurustosta on näköala, oli vähän outoajatus. Parveke on pieni, mutta riittää meille, ja haisee oudolle. Tulee mieleeni Carraran pölyinen haju, mutta ei siltikään. Vaikka korkeanpaikan kammoni on paljon lievempi, kuin 10 vuotta sitten, minä en oikein viihdy näin. Maastossa ei korkeuserot haittaa samalla tavalla, mutta parvekkeelta tuo jotenkin kiusaa. Mutta siihen tottunee. Asunto oli periaatteessa siisti, mutta vähän kulunut. Seinillä tupakan hajua, erityisesti kylpyhuoneessa oli kivipinnoilla tupakan jättämää väriä, mutta maalipinnat olivat kenties niin hiljan uusittu, ettei sitä ollut samalla tavalla näkyvissä. Sukunimi jäi johonkin hämärään, mutta ennen meitä tässä asui 30 vuotta leskirouva Julia, joka kuoli, kuinka ollakaan, keuhkosyöpään. Lähellä ei ole mitenkään erinomaiset palvelut. Pesula on oikeastaan ainoa palvelu ihan naapurustossa. Kauppaan on linnuntietä matkaa ehkä 300 metriä merelle päin, mutta tietä pitkin se on parin mutkan takana. Vaikka kamaa on paljon vähemmän kuin sitä on ollut, sittenkin kun se kaikki on täällä, menee aikansa ennen kuin se asettuu, niin että tuntuu kodilta. Tämä artikkeli on julkaistu sunnuntaina 6. marraskuuta 2005
|
(0 ääni)
 |
| 22.03.2008, 18:31 |
Login Form
Kysely käyttäjille
Teemaryhmä
| Ruusun maku 2 |
Margumada oli innoissaan saapuessaan Lännen Suurkuninkaan mahtavaan kaupunkiin ja ensikerran hän uskalsi kulkea selkäsuorana, sillä vaikka hän olikin pidempi lili kaikkia naisia, jotkut miehet olivat vielä häntä paljon pidempiä. Täällä ihmisten joukossa hän tunsi itsensä kauniimmaksi kuin koskaan, ja itsekseen hän hymysi monasti vanhan laulun kertosäkeelle kotipuolesta ”Tyttö vailla puolensadan, kosijoita on nyt koko maasta, ottajia olis kyllä”, sillä seuraavana keväänä hän täyttäisi 48 ja häntä pidettäisiin aikuisena naisena. Kun suurlähettiläs sitten virallisesti otettiin perheineen vastaan hovissa oli Margumada suorastaan haltioisaan. Koko pitkän matkan valtaistuinsalin keskikäytävää seisoivat vartiossa suurkuninkaan keihäsmihet, joista lyhyimmätkin olivat hänen mittaisiaan. Puolivälissä käytävää hän katsoi erästä keihäsmiehistä suoraan silmiin ja näki silmät, jotka olivat heleän siniset, kuin jäätynyt taivas, ja hiukset, joista muutama suortuva näkyi kypärän alta, olivat oudon keltaiset, kuin kultaa seassaan iltaruskoa. Menarai seisoi kunniavartiossa kun idänkääpiöiden lähettiläs esiteltiin virallisesti hovissa. Kun Todella Kunnianarvoisa Lähettiläs lähestyi valtaistuinta keinuvin askelin, yllään kullalla ja lapis lazulillla koristeltu puku ja vyöllään koristeltu hopealeka. Suurlähettilään takana kulki vanhempi nainen, jonka puku oli vähintään yhtä loistavasti koristesteltu kuin lähettilään. Mutta viimeisenä seurueessa kulki pitkä nuori nainen, jonka musta puku antoi hyvän pohjan hienoille kultavitjolle ja jonka sinisen mustissa hiuksissa kimmelsivät kultaisista neuloista sateenkaaren väreissä jalokivet. Naisen kasvot olivat kissamaisella tavalla sirot, nenä matala ja suora, huulet kapeat ja kaunismuotoiset, mutta suurimman vaikutuksen Menareihin tekivät silmät. Tytön silmät olivat mustat, täysin mustat, kuin olemattomuudesta katsova sateinen yö ja mitään sellaista Menarei ei ollut koskaan nähnyt. Hän tunsi ihonsa viilenevän ja verensä kuumenevan. Tämän naisen vuoksi hän oli tullut etelään, ihmisten pariin. |
| Read more text |
| Ruusun maku 1 |
Silloin, lopun aikojen alussa, kun vanha maailma oli käymässä jo vanhaksi ja sen unet kävivät ohuemmiksi, kaksi nuorta rakastui, niin kuin nuorilla on ollut tapana rakastua kaikkina aikoina ja vielä niitä ennenkin.
Tyttö, Margumada, oli omalla tavallaan kaunis, mutta omiensa parissa häntä ei suurena kaunottarena pidetty, sillä hänen leukansa oli liian kapea silmät kovin etäällä toisistaan ja sitä paitsi ja ennen kaikkea; tyttöhän oli aivan liian pitkä, oikea jätti, pidempi kuin kokuaan kotiseutujensa miehistä ja täsmälleen kuusi jalkaa pitkä. Tytön isä oli suurta sukua, kuninkaan sisarenpoika, eikä äidinkään omaisia pitänyt väheksyä, sillä hän oli oikea sotaherra ja paroni. Kun tytön kuusi sisarusta olivat jo naimisissa, mutta tälle nuoremmalle, jättitytölle ei löytänyt sulhasta, arveli työtön isä että tyttö voisi olla onnellisempi vierailla mailla ja pyysi enoltaan , josko hä voisi lähteä lähettilääksi Lännen Suurkuninkaan hoviin.
Poikakin oli oivallista sukua, metsäparonin seitsemäs poika, äitinsä puolelta kuninkaallista verta. Hän oli nimeltään Menarei ja oikeastaan liiankin kaunis. Varreltansa ja voimiltansa vain oli kovin vähäinen, ja vaikka hän teki kaikkensa korvatekseen puutteensa muutoin, niin ei hänestä ollut kantamaan edes isänsä kilpeä, puhumattakaan että olisi jaksanut heiluttaa tämän sotatapparaa, samalla tavoin kuin isänsä. Vaikka Menareissa oli puutteensa, oli yksi asia, jossa hän voitti kaikki naapurinsa. Pienenä, keveänän ja sirona, hän oli kotiseutujensa ainut mies, joka saattoi ratsastaa ja näin hänestä tuli kotitanhuviensa ensimmäinen ratsumies.
Vaikka elämä tuntui jotenkin sujuvan, hän ei kuitenkaan ollut onellinen, vaan tunsi epämääräistä ja surun sekaista kaipuuta jonnekin, jota ei osannut määrittää sen tarkemmin.
Kun Menarei sitten täytti 65-vuotta, hän pyysi isältään lupaa lähteä maailmalle, ja etsiä onneaan vierailta mailta. Äiti pyysi serkultansa kuninkaalta suosituskirjeen ja osti pojalleen muutaman hyvän gamarilaishevosen.
Muutaman vuoden Menarei vaelteli, ennen kuin asettui suurkuninkaan palvelukseen, ja palveli hovin turkoosinuttuisissa keihäsmiehissä.
|