Ba Kuh Teh (肉骨茶) eli keitetyt possun kylkiluut on perinteisia Singaporen ja Maleesian kiinalaisten ruokia. Nimi tarkoittaa sanatarkasti kaannettyna Possun kylkiluu tee, joka antaa vihjeen, etta ruoan salaisuus on keitinliemessa, jossa possunluita keitetaan tuntikausia ennen tarjoilua. Liemessa on aina kokonaisia makeaksi keitettyja kuorimattomia valkosipulinkynsia, jotka voi joko imeskella tai jattaa lautasen reunalle. Liemessa on yleensa voimakas valkopippurin maku, ja paikasta riippuen siina on joko tummaa tai vaaleaa soijakastiketta. Molemmilla versioilla on vankat kannattajansa. Tumma soija viittaa perinteiseen hokkien tyyliin. Nykyaan kirkaslieminen teochew versio on Singaporessa yleisempi. Minulle kelpaa kumpikin. Ruokaillessa luunpalat dipataan paksuun tummaan soijakastikkeeseen, jossa on pilkottua tuoretta punaista chilia. Tama lisays antaa ruoalle niin sanottua potkua, kuten paikalliset sen maarittavat. Taallahan macdonaldskin tarjoa ranskalaisten kanssa oletusarvoisesti chilikastiketta eika ketsuppia tahi majoneessia. Ruoka tarjotaan useimmiten you tiao’n kera eli ns. kiinalainen donitsi, upporasvassa paistettu leipatanko, joka muistuttaa espanjalaisten churroja, mutta on suolainen. Lisukkeina on yleensa myos suolattuja vihanneksia, eraanlainen pikkelsi, joka on tehty sinappi kasvin lehdista. Kiinalainen pikkelsi ei ole niin etikkainen kuin venalaiset versiot, eika chilinen kuin korealainen kimchi on usein. Samoissa paikoissa saa myos muita possun osia keitettyna, yleensa lahinna eri sisaelimia,sydanta, maksaa ja munuaisia. Niin eika sovi unohtaa keitettyja pehmeaksi haudutettuja maapahkinoita. Tata herkkua on useimmiten tarjolla lapi vuorokauden, perinteisesti se oli tyolaisten aamupala, mutta nykyaan se on suosittu yopala matkalla kotiin baarista. Mika mukavinta, vaikka baarit menisivat kiinni niin nama yopala paikat tarjoavat tiikeria lapi vuorokauden, eli voi ennen kotimatkaa kayda lapi ne viimeiset henkevat keskutelut kavereiden kanssa bak kut teh’n ja jaakylman tiikerin aaressa.
Tästä turistiajasta tulee mieleeni, miten kerran minun edelläni rullaportaissa meni sellainen seurue, noin 25-30 vuotiaita, tamperetta puhuvia miehiä, joista yksi puhui kännykkäänsä: -"Joo menkää sinne kappeliin...ratikkapysäkin vieressä...me tullaan sinne...me ollaan - hakaniemessä -... kyllä me sinne löydetään...me kysytään vaikka joltakin... jo tullaan suoraan sinne...."
Ensivaikutelma Granadasta oli kuin Riihimäeltä. Rumaa uutta aluetta, auto- ja huonekaluliikkeitä. Bussiasemalla oli turisti-informaatio, jossa englantia amerikkalaisittain raiskaava nuorimies neuvoi meidät bussille jolla pääsee keskustaan.
Kertalippu maksoi 90senttiä.
Granadassa on noin noin neljännesmiljoona asukasta, kai. Tunnustavat avoimesti että eivät ole aivan varmoja. Virallisesti työttömiä on kuulemma noin 15 000.
Kaupungin kukoistus alkoi aikanaan kun Granadan emiirit/kuninkaat, menettivät Jeanin ja toisaalta taas Sevillan ja Cordaban muslimit lähtivät pakoon kristittyjä ja kaupungin väkiluku lähti nousuun. Granada oli islamin viimeinen jäänne Espanjassa 1200-luvulta siihen asti kun viimeinen Granadan hallitsija Boabdil antautui 1492.
Sisään ajaessa kaupunki yllätti. Se oli paljon suurempi kuin osasin odottaa. Jäimme pois kun olimme ajaneet Gran via de Colonin päässä, likellä katedraalia. Katedraali oli varsin vaikuttava, ja on eräs Espanjan tärkeimpiä kirkkoja.
Sinne on haudattu katoliset monarkit, Kastilian Isabella ja Aragonian Ferdinand, heidän tyttärensä Hullu Joanna ja tämän puoliso Filip Komea, Keisari Kaarle V:n vanhemmat.
Katedraalin tuntumassa on mm.Madraza, joka nykyään kuuluu Granadan yliopistolle, on sen hallintorakennus, mutta joka oli jo Nazridien aikana korkeakoulurakennus, 1300-luvulla. Rakennusta on korjailtu ja uudistettu kovastikin, mutta siinä on edelleen osia alkuperäisestä rakennuksesta.
Suunnitelmat pitivat ja paasimme Colombon haihin. Kyseessa oli isot hinduhaat, ja meita ei varsinaisesti kutsuttu, vaan olimme enemman tai vahemman kuokkavieraita. Tosin kaveri, joka pyysi mukaan sanoi, etta on aivan varma ettei morsiammen isa, jonka kanssa hanella on bisneksia pahastu meidan lasnaolostamme, ja etta kyseessa on isot intialaiset haat, joihin tulee yli 1000 vierasta joka tapauksessa, eli pari lisaa ei kuin paranna tunnelmaa. Haa seremoniaa varten hindualttari oli pystytetty Colombolaisen luksus hotellin suureen konferenssihuoneeseen. Hindupappeja taisi olla 4-5 vetamassa seremoniaa ja rumpu ryhma hoitamassa tahdin. Ovella oli vastassa nelja kaunista nuorta naista sareissa tarjoamassa tuhkaa, sokerirakeita ja muita symboolisia mausteita. Meita ei tietenkaan ollut briefattu, joten ei ollut ihan selvaa mita nailla piti tehda, joten tuhkat taisi menna housuille ja sokeri suuhuun. Mutta tilaisuus ei tuntunut olevan mitenkaan haudan vakava. Itse seremoniaa kesti joitakin tunteja, jonka aikana porukkaa valui paikalle, ja jutteli poydista toiseen. Naisten pukuloisto tai siis varikkaat sarit ja korut tekivat tilaisuudesta hienon kokemuksen. Istuimme aluksi poytaan, jossa ystavallinen paikallinen vanhempi herrasmies kuultuan etta tama oli meidan ensimmainen hinduseremonia selitti meille yksityiskohtaisesti seremonian symboliikkaa. On tulta ja tuhkaa, jonka ymparilla kierretaan, lopulta sulhanen laittaa maangalyam-korun (mangalsutra on pohjoisessa kaytetty termi samalle korulle) morsiammen kaulan ymparille. Kahvia, mangolassia ja pienta purtavaa tarjottiin jo seremonian aikana. Kun varsinainen seremonia oli ohi tarjottiin ruokaa, hyvaa ja 100% kasvis pitoista tosin tuorejuustoa oli myos tarjolla. Paaruoat olivat mausteisia ja maukkaita, jalkiruoat niin sokerisia ja makeita etta melkein tunsin hampaiden putoavan suusta. Me soimme, kavimme onnittelemassa pariskunnan ja vanhemmat alttarilla, ja siirryimme hotellin terassille parille GT’lle. Tuli reissun aikana huomattua, etta tama on naimisiin meno sesonki hinduilla, eli tahdet ovat suotuisat, ja haita tuntui olevan joka puolella joka paiva kun Sri Lankalla kiertelimme.
Taloudellinen lama vaikuttaa toisiin bisneksiin enemman kuin toisiin, ja osalla menee jopa paremmin kuin ennen ns. taantumaa. Ruokailusta on paha luopua kokonaan, ja kuten sanottu Singaporessa ruokailu on todennakoisesti tarkein ja eniten kansaa yhdistava asia. Ranskalaiset ja Italialaiset hienosto ravintolat ovat selkeasti karsineet lamasta, mutta kiinalaiset ravintolat ovat edelleen tayteen varattuja ainakin viikonloppuisin. Shamppanja Brunssille sunnuntaiksi pitaa edelleen varata poyta ajoissa jos haluaa mahtua mukaan. Taman lisaksi katukeittioilla menee paremmin kuin koskaan. Ihmisten pitaa edelleen syoda jossain, ja koska ruoanlaitto ei keskiluokkaa juurikaan innosta, ei se ole taloudellisesti kannattavaakaan jollei kyseessa ole suurperhe. Niinpa paikalliset katuruokalat ja peruskuppilat tekevat parempaa bisnesta kuin koskaan aikaisemmin. Meidankin lahin mesta, joka avattiin laman aikaan remontin jalkeen komean leijonatanssin tahdittamana. Satuimme avajaisten aikaan paikalle katsomaan leijonatanssia. Leijonatanssijat kutsutaan taalla yleensa uuden bisneksen avajaisiin tuomaan hyvaa onnea, ja leijonalle (tai siis kaikille tanssijoille) pitaa tietty antaa ang pow punaisessa kirjakuoressa, eli siis kateista. Ilmeisesti tassa tapauksessa tanssijat tekivat suotuisan vaikutuksen ruokabisneksen jumaliin, silla asiakkaita on rittanyt hyvin lapi koko vuoden. Paikka oin kaytannossa taynna joka ilta. Lounnas aikaan poydan loytaa helposti, mutta iltaisin useimmiten pitaa odottaa tovi, etta saa vapaan poydan. Ruoka on hyvaa, edullista ja valikoima on kohtuullisen kattava. Erilaisista kiinalaisista, intialaiseen ja thai ruokaan. Kaiken muun hyvan lisaksi iso (65cl) tiikeri irtoaa 2.5 eurolla, joka on paikalliset alkoholiverot huomioon ottaen kun laittaisi rahaa pankkiin.
Itse en ole käynyt Pariisissa satoihin vuosiin, enkä mene ennen kuin riita Bretagnen Annen avioliittosopimuksesta on ratkaistu.
Vaan Lontoo. Se kolahti heti ja ymmärrän oikein hyvin ajatuksen siitä, että jos on kyllästynyt Lontooseen on kyllästynyt elämään. Elämän paino ja kepeys koskettivat kaikkialta, ja mieli kellui ajan ja tapahtuman virrassa, kuin lastu kotijoellamme. Joka nurkan takaa lähti jokin salattu polku tai uusi tie.
Itselleni Italia ja erityisesti Toscana kolahti vajaat kaksikymmentä vuotta sitten niin että itkin liikutuksesta kun ylitimme vuoret: se oli niin kuin olisi vuosien jälkeen palannut lapsuuden kotiin. Saman kaltainen tunne oli kun näki ensimmäisen kerran auringon valaisevan Po-joen tasangot. Jotenkin ymmärsi niitä kreikkaa osaamattomia ratsumiehiä, jotka 1500 vuotta aikaisemmin liikuttuivat kyyneliin, kun tulivat Brennerosta Gallia Cisalpinaan.
Firenzen seutu tuntuu paljon likeisämmältä kuin se paikka Vaasan ja Jyväskylän välistä, jossa sukuni pitää sijaa.
Margumada oli innoissaan saapuessaan Lännen Suurkuninkaan mahtavaan kaupunkiin ja ensikerran hän uskalsi kulkea selkäsuorana, sillä vaikka hän olikin pidempi lili kaikkia naisia, jotkut miehet olivat vielä häntä paljon pidempiä. Täällä ihmisten joukossa hän tunsi itsensä kauniimmaksi kuin koskaan, ja itsekseen hän hymysi monasti vanhan laulun kertosäkeelle kotipuolesta ”Tyttö vailla puolensadan, kosijoita on nyt koko maasta, ottajia olis kyllä”, sillä seuraavana keväänä hän täyttäisi 48 ja häntä pidettäisiin aikuisena naisena.
Kun suurlähettiläs sitten virallisesti otettiin perheineen vastaan hovissa oli Margumada suorastaan haltioisaan. Koko pitkän matkan valtaistuinsalin keskikäytävää seisoivat vartiossa suurkuninkaan keihäsmihet, joista lyhyimmätkin olivat hänen mittaisiaan.
Puolivälissä käytävää hän katsoi erästä keihäsmiehistä suoraan silmiin ja näki silmät, jotka olivat heleän siniset, kuin jäätynyt taivas, ja hiukset, joista muutama suortuva näkyi kypärän alta, olivat oudon keltaiset, kuin kultaa seassaan iltaruskoa.
Menarai seisoi kunniavartiossa kun idänkääpiöiden lähettiläs esiteltiin virallisesti hovissa. Kun Todella Kunnianarvoisa Lähettiläs lähestyi valtaistuinta keinuvin askelin, yllään kullalla ja lapis lazulillla koristeltu puku ja vyöllään koristeltu hopealeka. Suurlähettilään takana kulki vanhempi nainen, jonka puku oli vähintään yhtä loistavasti koristesteltu kuin lähettilään.
Mutta viimeisenä seurueessa kulki pitkä nuori nainen, jonka musta puku antoi hyvän pohjan hienoille kultavitjolle ja jonka sinisen mustissa hiuksissa kimmelsivät kultaisista neuloista sateenkaaren väreissä jalokivet. Naisen kasvot olivat kissamaisella tavalla sirot, nenä matala ja suora, huulet kapeat ja kaunismuotoiset, mutta suurimman vaikutuksen Menareihin tekivät silmät.
Tytön silmät olivat mustat, täysin mustat, kuin olemattomuudesta katsova sateinen yö ja mitään sellaista Menarei ei ollut koskaan nähnyt. Hän tunsi ihonsa viilenevän ja verensä kuumenevan. Tämän naisen vuoksi hän oli tullut etelään, ihmisten pariin.
Silloin, lopun aikojen alussa, kun vanha maailma oli käymässä jo vanhaksi ja sen unet kävivät ohuemmiksi, kaksi nuorta rakastui, niin kuin nuorilla on ollut tapana rakastua kaikkina aikoina ja vielä niitä ennenkin.
Tyttö, Margumada, oli omalla tavallaan kaunis, mutta omiensa parissa häntä ei suurena kaunottarena pidetty, sillä hänen leukansa oli liian kapea silmät kovin etäällä toisistaan ja sitä paitsi ja ennen kaikkea; tyttöhän oli aivan liian pitkä, oikea jätti, pidempi kuin kokuaan kotiseutujensa miehistä ja täsmälleen kuusi jalkaa pitkä.
Tytön isä oli suurta sukua, kuninkaan sisarenpoika, eikä äidinkään omaisia pitänyt väheksyä, sillä hän oli oikea sotaherra ja paroni.
Kun tytön kuusi sisarusta olivat jo naimisissa, mutta tälle nuoremmalle, jättitytölle ei löytänyt sulhasta, arveli työtön isä että tyttö voisi olla onnellisempi vierailla mailla ja pyysi enoltaan , josko hä voisi lähteä lähettilääksi Lännen Suurkuninkaan hoviin.
Poikakin oli oivallista sukua, metsäparonin seitsemäs poika, äitinsä puolelta kuninkaallista verta. Hän oli nimeltään Menarei ja oikeastaan liiankin kaunis.
Varreltansa ja voimiltansa vain oli kovin vähäinen, ja vaikka hän teki kaikkensa korvatekseen puutteensa muutoin, niin ei hänestä ollut kantamaan edes isänsä kilpeä, puhumattakaan että olisi jaksanut heiluttaa tämän sotatapparaa, samalla tavoin kuin isänsä.
Vaikka Menareissa oli puutteensa, oli yksi asia, jossa hän voitti kaikki naapurinsa. Pienenä, keveänän ja sirona, hän oli kotiseutujensa ainut mies, joka saattoi ratsastaa ja näin hänestä tuli kotitanhuviensa ensimmäinen ratsumies.
Vaikka elämä tuntui jotenkin sujuvan, hän ei kuitenkaan ollut onellinen, vaan tunsi epämääräistä ja surun sekaista kaipuuta jonnekin, jota ei osannut määrittää sen tarkemmin.
Kun Menarei sitten täytti 65-vuotta, hän pyysi isältään lupaa lähteä maailmalle, ja etsiä onneaan vierailta mailta. Äiti pyysi serkultansa kuninkaalta suosituskirjeen ja osti pojalleen muutaman hyvän gamarilaishevosen.
Muutaman vuoden Menarei vaelteli, ennen kuin asettui suurkuninkaan palvelukseen, ja palveli hovin turkoosinuttuisissa keihäsmiehissä.